Onni Palaste: Rukajärven sissit

Rukajärven suunnalla majuri Pääskylän johtaman kaukopartion tavoitteena on puna-armeijan huoltokeskuksen tuhoaminen. Maaliskuun 14. päivänä vuonna 1943 lähes kuudensadan miehen vahvuinen sissipartio lähtee hiihtäen kohti Jeljärveä, joka sijaitsee yli 50 kilometriä vihollisen selustassa. Pohjois-Suomen ja Kainuun miesten tuhoamisretki Itä-Karjalan korvessa on äärimmäisen raskas ja vaativa. Paluumatka muodostuu hiihtokilvaksi kuoleman kanssa, kun vihollisen partiot jahtaavat takaisin palaavia suomalaisia.

Mukaansa tempaava teos, sotaa tarkasti kuvaavine yksityiskohtineen vie lukijan piinaavan jännittäviltä ja kammottaviltakin tuntuvien tapahtumien keskelle. ”Jyrkkä rinne ja pehmeä lumi, jota oli napaan saakka, tuottivat harjanteelle ryntääville miehille odotettua suurempia vaikeuksia. Rinteellä kävi ähkiminen, kiroilu ja puhkiminen ja heikoimmat olivat sotkeutumassa toisten jalkoihin. Sauvasta irtosi sampa ja keppi humahti lumeen kädensijaa myöten, kivääri kolahti päähän, katkesi varpaallinen ja yhdeltä meni suksen kanta poikki. Paniikinomainen tunne valtasi miesten mielet, monet ottivat sukset käsiinsä ja yrittivät kivuta jalkaisin, mutta kun eivät päässeet sitäkään vähää oli sukset sarhattava kiireesti takaisin jalkoihin.” Monen urhoollisen partioretkeläisen kohtalot tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi. Kirjassa käsitellään sotaretken tapahtumia useiden eri henkilöiden näkökulmasta. Suuri joukko miehiä lähtee kohti Jeljärven huoltokeskusta, mutta kaikki eivät palaa takaisin.

Kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva teos on hänen julkaisemistaan kirjoista ensimmäinen ja kuuluisin. Se on ollut myös ilmestymisestään lähtien, vuodesta 1967, yksi suosituimmista sotakirjoista. Klassikkoteoksen yhdennessätoista painoksessa vuodelta 2004 kerrotaan ensimmäistä kertaa kirjassa peitenimillä esiintyvien sotilaiden todelliset nimet kuten esimerkiksi majuri Pääskylän, joka todellisuudessa on majuri Jukka Puustinen. Myös itse kirjailija esiintyy teoksessa salanimellä kersantti Tanner. Kirjan pohjautuminen todellisuuteen tekeekin siitä erityisen mielenkiintoisen.

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Rouva Ferrars on kuollut. Tohtori Sheppard toteaa kuolinsyyksi veronaalin yliannostuksen, lääkkeen, jota rouva on viime aikoina ottanut unettomuuteen. Myös rikkaan leskirouvan aviomies on kuollut noin vuotta aiemmin äkilliseen vatsatautiin. Paikallisten huhujen mukaan rouva Ferrars olisi murhannut miehensä. Pian King’s Abbottin kylää kohtaa uusi kuolemantapaus, kun Fernly Parkin kartanonherra Roger Ackroyd löydetään puukotettuna työhuoneestaan. Hän ja rouva Ferrars olivat aikoneet avioitua.

Tohtori James Sheppard, kirjan kertoja, asuu King’s Abbotin maalaiskylässä sisarensa Caroline Sheppardin kanssa, jonka Agatha Christie on paljastanut olevan neiti Marblen edeltäjä. Heidän naapuriinsa on muuttanut salaperäinen, pieni ulkomaalaismies. Pian paljastuu, että kyseessä on eläkkeelle vetäytynyt kuuluisa salapoliisi Hercule Poirot. Poirot alkaa tutkia Ackroydin murhaa tämän veljentyttären pyynnöstä, ja hänen avustajanaan toimii tohtori Sheppard.

Epäiltyjen joukossa ovat Ackroydin velkaantunut poikapuoli kapteeni Ralph Patton, neuroottinen käly rouva Cecil Ackroyd, veljentytär Flora Ackroyd, majuri Hector Blunt, sihteeri Geoffrey Raymond, epäilyttävä hovimestari Parker, taloudenhoitaja neiti Russell ja juuri palveluksesta eronnut sisäkkö Ursula Bourne. Suurimmat epäilyt osakseen saa Ralph Patton, johon useat todisteet näyttävät viittaava. Hän on myös isäpuolensa omaisuuden pääperijä. Ralph ja Flora Ackroyd ovat äskettäin kihlautuneet Roger Ackroydin toivomuksesta. Murhan jälkeen Ralph on tavoittamattomissa, joten Flora palkkaa Poirotin selvittämään tapausta.

Kaikki kirjan henkilöt joutuvat vuorotellen epäilyksen alaisiksi, sillä Poirot tietää jokaisen salaavan häneltä jotakin. Sitkeästi tapausta tutkimalla Poirot selvittää jokaisen salaisuudet, lopulta paljastaen todellisen syyllisen. Yllättävän loppuratkaisun omaava teos on Agatha Christien läpimurtoromaani. Kirja ilmestyi vuonna 1926, ja on yksi Christien suosituimmista. Salapoliisiromaanin mielenkiintoinen juoni tarjoaa jännittävän lukuelämyksen ja saa lukemaan kirjan melkein yhdellä istumalla. 

Hilja Valtonen: Hätävara

”Minä vihaan Jali Kinnusta! Vihaan, vihaan, vihaan! Senkin Kinnu! Senkin roisto, nousukas, moukka, ylpeä kukko, typerä narri ja haiseva tatti! Niin juuri! Aamen!” Vappu Kankare, sanavalmis punapää, on kirjan kertojaääni ja sankaritar. Vaikka kuusitoistavuotias Vappu ei juuri koulutoveriaan arvosta, ihailee komeaa ja etevää Jalia koko koulu. Vappu ja Jali käyvät keskenään lukuisia kiivaita keskusteluja, mutta vähitellen heidän välilleen muodostuu jonkinlainen toveruus. Jali pyytää Vapun daamikseen ylioppilaitten tanssiaisiin. Koulu loppuu ja tiet eroavat. Vaatimattomista oloista lähtöisin oleva Jali on päättänyt pyrkiä elämässään ylöspäin.

Viisi vuotta myöhemmin pankkineitinä työskentelevä Vappu kohtaa metsänhoitajaksi valmistuneen Jalin uudelleen tämän astellessa sisään Vapun työpaikalle. Jali havittelee näyttäviä naimakauppoja ja Vappu jopa lupautuu auttamaan häntä. Rikas vaimo olisi Jalille hyvä porras matkalla ylöspäin. Vappu ja Jali päätyvät viettämään runsaasti aikaa yhdessä – välit lämpenevät, vaikka ylimielinen Jali herättääkin Vapussa ristiriitaisia tunteita. He menevät naimisiin.

Aikaa on kulunut kymmenen vuotta. Vappu ja Jali ovat naimisissa ja perheeseen kuuluu myös kolme poikaa. Jali on usein työmatkoilla ja Vapun aika kuluu perheestä huolehtien. Avioliittoa on kuitenkin alkanut varjostaa molempien kyvyttömyys kommunikoida toistensa kanssa, mikä johtaa väärinymmärryksiin ja uskottomuusepäilyihin. Puolisoiden alkaessa vieraantua toisistaan Vappu tuntee itsensä hätävaraksi rikkaita naimakauppoja aikoinaan havitelleelle Jalille. Vappu päättää järjestää uutta sisältöä omaan elämäänsä.

”Painosten herrattareksi” kutsuttu Hilja Valtonen oli 1920- ja 1930-lukujen suosituimpia suomalaisia kirjailijoita. Kolmisenkymmentä teosta julkaisseen kirjailijan tarinoiden sankarittaret ovat sisukkaita, sanavalmiita ja itsenäisiä nuoria naisia.  Kuten on myös 1938 julkaistun Hätävaran Vappu Kankare. Viihdekirjallisuutta edustava Hätävara on kepeän hauska nokkeline sanakäänteineen. Se houkuttaa lukemaan myös Valtosen muuta tuotantoa. Loistavasti omaa aikaansa kuvaava teos tarjoaa lukijalle paitsi viihdyttävän juonen myös sen taustana hienon yksityiskohtaisen kuvauksen kaksikymmentä ja kolmekymmentä lukujen Suomesta.